Selvennän että tuossa otsikossa olisi tarkoitus olla jonkinlainen hymiö, joka itkee.
     Nyt kerron "tarinan" x)

Olipa kerran tyttö. Tytöllä oli kaksi hänelle todella rakasta ystävää, he olivat melkein joka päivä yhdessä koulun jälkeen.
  Eräänä päivänä, jostain kumman syystä, tyttö jäi melkein koko ajan ystäviensä taakse, kun he kävelivät ympäri pihaa välitunnilla. Kun tyttö yritti puhua, kukaan ei kuullut häntä tai joku alkoi heti puhumaan päälle. Kun tyttö yritti kävellä muiden kanssa, hän jäi koko ajan jälkeen. Kun tyttö kaipasi tukea jossain aisoissa, hänen ystävänsä olivat muualla.
             Sitten eräänä lokakuun päivänä, kun tyttöjen luokka meni leirikouluun, tyttö pääsi ystäviensä ja viiden muun tytön kanssa samaan huoneseen. Päivällä, kun luokka tutustui paikan tiloihin, tyttö yritti kävellä ystäviensä kanssa, mutta he kävelivät kolmen tai joskus viiden muun tytön kanssa. Ja niinpä tämä yksi tyttö joutui kävelemään itsekseen. Iltaisin muut tytön juoksivat poikien huoneeseen ja välillä omiinsa, ja tämä yksi tyttö istui yksin huoneessa. Vielä myöhemmin illalla mut valvoivat myöhään, mutta tyttöä väsytti ja hän halusi mennä nukkumaan. Hänen ystävänsä olivat menneet kertomaan kahdelle muulle miten ärsyttävää on, kun tämä tyttö nukahtaa aina niin aikaisin.
       Tyttöä ärsytti erityisen paljon, kun hän haluaisi olla poikien kaveri, koska tuli juttuun heidän kanssaan melko hyvin, mutta hänen kaksi ystäväänsä roikkuivat heissä jatkuvasti, ja esittivät heille jotain aivan muuta kuin oikeasti olivat.
      Leirikoulun jälkeisenä päivänä tytön ystävät eivät puhuneet hänelle melkein mitään, ja sitten he lähtivät koulun jälkeen toisen tytön luokse.

Sen pituinen se. Tämä oli faktakertomus. Sellaisesta tytöstä jonka blogia ehkä sattumalta nyt luet.